tiistai 25. huhtikuuta 2017

Muutama asia kotoota joista pidän kovasti.

Moni asia kotona saa mut päivittäin hyvälle mielelle. Tässä muutama:

Makuuhuoneen pikkuinen ja oikeastaan aika hassu ikkuna. Keväällä mustarastas laulelee ja kesäisin lokit herättävät aikaisin. Noiden puiden takana on Mannerheimintie. Lapset tykkäävät maata sängyllä ja katsella tästä hassusta ikkunasta ulos ja nuuhkia ulkoilmaa.


Värit lastenhuoneessa saavat takuulla hymyn huulille. Kaikki hupsut tavarat, lapsille niin tärkeät. Leikkisyys ja silti unenomaisuus lastenhuoneen värityksessä ja koko tunnelmassa. Huoneessa ihan aistii ajatusten pehmeyden ja lapsuuden viattoman ajan, hauskat leikit ja puuterimaisen pehmeyden.


Pikkuvessan keltainen hylly, jonka mieheni teki ja minä maalasin, tyttären maalaus tuovat hymyn huulille tahmeana ja väsyneenä aamuna.


Kallion kirppikseltä vitosella löytämäni suolapurkki ihastuttaa aina keltaisella ja pyöreän täyteläisellä olemuksellaan. Tämä purkki on kiva avata ja sulkea.


Asetelma lastenhuoneen ikkunan välissä. Lapset ovat keränneet nämä kivet Suomenlinnasta ja tämä on kuulemma yksi askel lähemmäksi haaveilemaamme asuinpaikkaa, laivat ostettu Suomenlinnasta myös. Seilaavat kivikossa mutta tasaisesti, ehkä kuten elämässäkin toisinaan.


Äidiltäni saatu pellavainen pyyhe pitsibrodeerauksineen. Pikkuvessassamme on ikkuna ja laitoin liinan siihen verhoksi, valo siivilöityy kauniisti pellavan läpi ja saa ajatukset pytyllä istuessa entisaikaan, jolloin naiset kulkivat hameissa, esiliinat edessä. Hassua mutta totta.

torstai 20. huhtikuuta 2017

Merituuli puhaltaa stressin pois

Stressi. Se on ikävä kaveri. Valitettavan moni tuntee sen tyypin.

Itse sain tutustua siihen vuosia sitten. Oli vaihe jolloin elämä tuntui olevan töitä, töissä ei ollut hyvä ilmapiiri, asiakkaat olivat ihania mutta jos leimasin kellokortin viisi minuuttia liian myöhään myöhästyttäni ratikasta, kun vein lapset päivähoitoon ja halit venyivät, sain takuulla kuulla asiasta ja sain kovatkin nuhteet. Sain myös nuhteita asiakkaiden kanssa nauramisesta ja juttelemisesta ja kuitenkin kyse oli asiakaspalvelutyöstä.

Tunsin ikävän olon hiipivän, huolestuin kun vasemmalta puolelta alkoivat ripset, kulmat ja hiukset tippumaan. Lääkäri tutki perusteellisesti ja totesi kaiken olevan voimakasta stressiä. En tiennyt miten paljon stressi voikaan vaikuttaa.
Siitä lähtien olen yrittänyt ottaa chillisti. Se ei ole aina helppoa, kuten valitettavan moni tietää. Välillä täytyy todella konkreettisesti pysähtyä, keskeyttää kaikki ja keskittyä hengittämiseen. Stressillä kun on sekin taipumus, että se jää helposti päälle, sitä ei saa karistettua pois, keho jää tilaan jossa toimii kiireellä, hengitys on erilaista, kiireistä, on pakko päästä juuri noista liikennevaloista, pakko ehtiä juuri tohon ratikkaan.
Silloin on hyvä todella pysähtyä vaikka keskelle katua, keskeyttää kaikki ja miettiä, että onko todella, onko mun pakko ehtiä noista valoista ja just tohon ratikkaan, kun ihan kohta tulee uusi ja jos mä myöhästyn viisi minuuttia niin se ei oikeastaan vaikuta mihinkään niin paljoa etteikö siitä puhelinsoitolla ja pahoittelulla selviäisi.

Kun kiire meinaa jäädä päälle, on hyvä koota lapsensa ja mennä meren lähelle, hengitellä merituulta, touhuta lasten kanssa ja heitellä kiviä mereen.  Astella ihan hiljaa rannalla, sovitellen jokaisen askeleen ja tunnustella miltä maa tuntuu.
On hyvä katsoa itseään peilistä ajatellen itsestään hyvää, luoden myös sillä tavalla kehoonsa tyytyväisemmän olon ja myös sillä lievittää stressiä. On hyvä katsoa itseään todeten, että tässä mä oon ja mä en halua stressata turhista asioista, on hyvä katsoa itseään todeten, että kaikki on just nyt hyvin.

Stressitöntä viikonloppua teille, hengitelkää, keskittykää perheeseenne ja itseenne <3
Me aiotaan mennä messuilemaan, mitäs te aiotte? :)










torstai 6. huhtikuuta 2017

Leipä, kaiken pahan alku ja juuri?

Leipä, se hemmetin leipä! Tiedän niin älyttömän hyvin sen olevan pahaksi keholleni, mutta silti puputan sitä ja voin huonosti. Se saa oloni tukkoiseksi, raskaaksi ja väsyneeksi, vetämättömäksi ja löysäksi. Vatsa on kuin turvonnut ilmapallo, kivistää. Miksi ihmeessä sitten tungen suuhuni jotain minkä tiedän olevan pahasta? Ei tässä ole mitään järkeä, ei todellakaan.

Jo teininä muistan leivän  vaikuttaneen itseeni, söin yhden leivän ja vatsa tuli kipeäksi ja turvonneeksi. Kävin lääkärillä vatsavaivojen vuoksi, mutta kaikki oli kunnossa. No, nyt tiedän sen vaivan olleen se leipä.

Olen ollut kasvissyöjä lähes koko ikäni, kaksi vuotiaasta asti. Lähes vegaani (juustot on suuri heikkouteni ja niitä toisinaan syön).
Syön paljon vihreää, kasviksia, marjoja, hedelmiä, puhtaita rasvoja.
Mutta silti, kaikki menee päin mäntyä, kun otan sen yhdenkin leivän!

Aineenvaihduntanikin toimii loistavasti ilman leipää ja silti! Voi silti sitä hemmetin leipää puputan. Kun tulen kotiin ja on nälkä, on helppoa ottaa leipä. Illalla teen kanssa on helppoa ottaa pari, kolme, neljä leipää.

Olen useasti miettinyt tätä hommaa. Mikä siinä on, että vaikka tietää jonkun asian olevan pahasta itselleen ja silti tekee sitä asiaa, eihän siinä ole mitään järkeä!
Ja miten pieni muutos se leivän totaalinen pois jättäminen olisikaan.
Olen ollut ilman leipää monestikin ja todennut juuri sen miten paljon paremmin voin, miten paljon energisempi olen, miten maha ei ole turvonnut, kivistävä ilmapallo.
Mutta kun se ei oikeastaan auta, että jättää leivän vaan hetkeksi pois, vaan se pitäisi tehdä täysin ja lopullisesti.
Leivän totaalikieltäytyjä :D Se olisi se johon mun pitäisi ehdottomasti pyrkiä!

Voin hyvin, kun syön mahdollisimman puhtaasti ja vihreästi ja viljattomasti.
Sen olen myös itsessäni huomannut, että talvisin, syksyisin se oma keho tuntuu vieraalta ja turvonneelta, liian pullealta. Keväällä olo virkisyy ja kesällä ja oma kroppa tuntuu jo omalta eikä niin turvonneelta ja pullealta. Kai sitä talvella vaan on siinä sohvan nurkalla tunkemassa leipää naamaansa, kun taas kesällä polkee fillarilla ympäri stadia salaatin voimin :D

Kuulostaa helpolta, leipä vaan pois niin olo on parempi, mutta leipäaddiktille se ei ole niin iisiä.

Mikä on teidäm suhteenne leipään, kertokaa?










maanantai 3. huhtikuuta 2017

Ajatuksia syömisestä, unelmista ja olemisesta

Tyttäreni ei ole koskaan pitänyt ruuasta, jossa on paljon kaikkea. Ruoka ei saa olla sekoitettua mössöä, se pitää olla selkeää ja mielellään kaikki erikseen, jopa eri lautasilla. Tässäkin asiassa tytär on kuin kopio minusta,  hyvin tietoinen jo pienestä pitäen siitä mitä syö ja mitä ei.
Parsakaali on meillä suuri herkku. Sitä rouskutetaan raakana ja höyrystettynä, liian mössöisenä ja pehmeänä se ei uppoa kenellekään.

Tässä on erään kevätpäivän päivällinen Freijan tapaan, jolloin ei kelvannut kuin parsakaali. Maitoa meillä ei juoda, eikä liioin mehuja kuin joskus tosi spesiaalitapauksissa ja itsetetyä sitten omista marjoista kyllä, eli janojuomaksi, ruokajuomaksi menee vettä.
Nauratti lapsen annos, parsakaalia ja vettä :D
Uskon kuitenkin, että lapsi aika pitkälti tietää itse mitä tervitsee.
Olen kyllä tuskaillut tyttären syömistä aiemmin, kunnes tajusin olleeni itse samanlainen (ja taidan olla vieläkin) ja antanut tytön syödä mitä haluaa ja miten haluaa. Jos ei päivällisellä halua sitä perunaa ja porkkanapihviä lautaselleen niin sitten ei, pärjäähän tuo parsakaalillakin ja varmasti seuraavana päivänä syö sitten enemmän.
Itsekin tykkään syödä simppeliä ruokaa, puhdasta ja helppoa, ruuan kanssa ei tarvitse hifistellä vaan useimmiten yksinkertainen on parempaa.

Ystäväni bloggasi unelmista jasiitä miten niistä ei saa luopua, aloin miettimään asiaa.
Unelmat ovat kuitenkin aika jännä juttu, koska ne muuttuvat.

Eilen kävimme katsomassa hevosia ja poneja talleilla, haimme pojan uimasta ja kävelimme kotiin pitkinMannerheimintietä ratikan kolistessa vieressä. Tajusin, että hei, tästä unelmoin! Unelmoin asuvani paikassa jonne pääsee ratikalla ja jossa kuitenkin on luontoa ympärillä.
Kävelimme hiljakseen lompsien ja nautin Mannerheimintiestä, sen tutusta ja rakkaasta vilinästä, joka kuitenkin täällä meidän kulmilla on seesteisempää ja hitaampaa kuin ihan Stockan kulmilla.

Vaikka koen olevani aika jalat maassa oleva tyyppi nykyään, nuoruuden haihattelut ovat jääneet taakse niin unelmoin kyllä koko perheen matkasta johonkin lämpimään, Italia, Espanja.  Tällä hetkellä se kuitenkin on todella vain unelmaa, kun on iso perhe (en voisi kuvitellakaan, että lähtisimme vain pienten kanssa, vaan todella koko perhe) ja pienet tulot, niin tämä asia pysynee haaveena.


Mietin myös lasten kanssa olemista. Moni ihmettelee sitä miten paljon olemme lasten kanssa. Me olemme aika tiivis perhe, teemme kaikki yhdessä (no, isot eivät enää lähde samalla lailla mukaan, mutta aikoinaan hekin). Viihdyn älyttömän hyvin lasteni kanssa, he ovat ihan parasta seuraa.
Kuuluisasta omasta ajasta olen tainnut kirjoittaa aiemminkin. En ymmärrä käsitettä. Koko elämänihän on omaa aikaani. Olisi hullua ajatella oman ajan olevan vain jotain sellaista milloin yksin tekee jotain.
Ja onhan kaikki yhdessä oikeasti tuplasti mielekkäämpää :)

Sellaisia mietintöjä tänä aamuna :D Kivaa päivää kaikille!