tiistai 4. huhtikuuta 2017

Ajatuksia syömisestä, unelmista ja olemisesta

Tyttäreni ei ole koskaan pitänyt ruuasta, jossa on paljon kaikkea. Ruoka ei saa olla sekoitettua mössöä, se pitää olla selkeää ja mielellään kaikki erikseen, jopa eri lautasilla. Tässäkin asiassa tytär on kuin kopio minusta,  hyvin tietoinen jo pienestä pitäen siitä mitä syö ja mitä ei.
Parsakaali on meillä suuri herkku. Sitä rouskutetaan raakana ja höyrystettynä, liian mössöisenä ja pehmeänä se ei uppoa kenellekään.

Tässä on erään kevätpäivän päivällinen Freijan tapaan, jolloin ei kelvannut kuin parsakaali. Maitoa meillä ei juoda, eikä liioin mehuja kuin joskus tosi spesiaalitapauksissa ja itsetetyä sitten omista marjoista kyllä, eli janojuomaksi, ruokajuomaksi menee vettä.
Nauratti lapsen annos, parsakaalia ja vettä :D
Uskon kuitenkin, että lapsi aika pitkälti tietää itse mitä tervitsee.
Olen kyllä tuskaillut tyttären syömistä aiemmin, kunnes tajusin olleeni itse samanlainen (ja taidan olla vieläkin) ja antanut tytön syödä mitä haluaa ja miten haluaa. Jos ei päivällisellä halua sitä perunaa ja porkkanapihviä lautaselleen niin sitten ei, pärjäähän tuo parsakaalillakin ja varmasti seuraavana päivänä syö sitten enemmän.
Itsekin tykkään syödä simppeliä ruokaa, puhdasta ja helppoa, ruuan kanssa ei tarvitse hifistellä vaan useimmiten yksinkertainen on parempaa.

Ystäväni bloggasi unelmista jasiitä miten niistä ei saa luopua, aloin miettimään asiaa.
Unelmat ovat kuitenkin aika jännä juttu, koska ne muuttuvat.

Eilen kävimme katsomassa hevosia ja poneja talleilla, haimme pojan uimasta ja kävelimme kotiin pitkinMannerheimintietä ratikan kolistessa vieressä. Tajusin, että hei, tästä unelmoin! Unelmoin asuvani paikassa jonne pääsee ratikalla ja jossa kuitenkin on luontoa ympärillä.
Kävelimme hiljakseen lompsien ja nautin Mannerheimintiestä, sen tutusta ja rakkaasta vilinästä, joka kuitenkin täällä meidän kulmilla on seesteisempää ja hitaampaa kuin ihan Stockan kulmilla.

Vaikka koen olevani aika jalat maassa oleva tyyppi nykyään, nuoruuden haihattelut ovat jääneet taakse niin unelmoin kyllä koko perheen matkasta johonkin lämpimään, Italia, Espanja.  Tällä hetkellä se kuitenkin on todella vain unelmaa, kun on iso perhe (en voisi kuvitellakaan, että lähtisimme vain pienten kanssa, vaan todella koko perhe) ja pienet tulot, niin tämä asia pysynee haaveena.


Mietin myös lasten kanssa olemista. Moni ihmettelee sitä miten paljon olemme lasten kanssa. Me olemme aika tiivis perhe, teemme kaikki yhdessä (no, isot eivät enää lähde samalla lailla mukaan, mutta aikoinaan hekin). Viihdyn älyttömän hyvin lasteni kanssa, he ovat ihan parasta seuraa.
Kuuluisasta omasta ajasta olen tainnut kirjoittaa aiemminkin. En ymmärrä käsitettä. Koko elämänihän on omaa aikaani. Olisi hullua ajatella oman ajan olevan vain jotain sellaista milloin yksin tekee jotain.
Ja onhan kaikki yhdessä oikeasti tuplasti mielekkäämpää :)

Sellaisia mietintöjä tänä aamuna :D Kivaa päivää kaikille!





2 kommenttia:

  1. Samoilla linjoilla olen tuosta omasta ajasta....nämä ihmiset eivät varmasti ymmärrä, että tulee aika, jolloin sitä sitä omaa aikaa olemaan yllin kyllin...ja voi olla, että sitten kaipaa aikaa lastensa kanssa...:)
    Meilläkin on tiivis perhe...rakastamme yhteisiä hetkiä...kokoontumisia ruokapöydän ympärille. Mutta minulla, kun on jo tuota omaa aikaa, pakkaa välillä olemaan vaikeaa saada kaikki yhtäaikaa koolle♥ ..:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sepä se! Parasta aikaa on olla yhdessä rakkaiden kanssa <3

      Poista