maanantai 12. helmikuuta 2018

Kun lapsi täyttää vuosia on äidillä vähän itkuista vaikkakin onnellista




Viisi kertaa vuodessa käyn läpi tämän, istun valokuvien keskellä yksinäni ja itken, yritän etten itkisi, mutta kyyneleet vaan virtaavat ja sitä virtaa en voi pysäyttää. Kuten en voi pysäyttää sitäkään, että lapset kasvavat, he eivät ole enää niitä pieniä, jotka kapuavat äidin syliin, jotka saan puristaa lähelleni. He kasvavat koko ajan ja sitä virtaa en voi pysäyttää vaikka kuinka haluaisin, vaikka mitä tekisin ja tälläisinä päivinä haluaisin, haluaisin sen pienen pellavapäisen pojan syliini, haluaisin olla vähän parempi äiti, olla läsnä vielä vähän enemmän, halata vielä vähän enemmän, kertoa uudestaan ja uudestaan miten paljon rakastan, äärettömästi ja ikuisesti.

Tänään keskimmäinen lapseni täyttää 19-vuotta. Hieno ikä, kaikki edessä. Upea nuori mies. Abivuosi, armeija odottaa ensi vuonna. Ihailen ja kunnioitan hänessä montaa asiaa.

On valtavan rankkaa huomata viisi kertaa vuodessa miten lapset kasvavat, miten mulla ei ole enää ihan pikkuisia lapsia, kun nuorinkin on jo 9. En koskaan ajatellut asiaa, en sitä, että lastensa kasvaminen olisi äidille kova pala. Mutta se on, yllättävää kyllä. Kun viisi kertaa vuodessa, aina jonkun täyttäessä vuosia ajautuu istumaan olohuoneen lattialle, avaa ison kaapin laatikon, joka kätkee sisäänsä suuret aarteet, ne rakkaimmat muistot, istuu siinä edessä risti-istunnassa ja ottaa kuvia käsiinsä. Hitsi vie miten rankkaa! Niin ihania kuvia, muistoja, ne pienet pellavapäiset lapset, miten valtavan paljon teitä rakastankaan ja miten näin toisinaan kaipaankaan sitä, kun olitte pieniä, kaipaan niin paljon, että tunnen pakahtuvani, hukkuvani tähän kyynelmereen.
Vellon hetken, kaipaan hetken kunnes taas ryhdistäydyn ja katson heitä sellaisina kuin he nyt ovat, isoiksi kasvaneina ja tajuan, että he tarvitsevat mua vieläkin, eri asioissa, mutta tarvitsevat. Ja mä olen aina tässä heitä varten.




3 kommenttia:

  1. Miten hyvin osaatkaan pukea tunteet sanoiksi, juuri niin se on. Pienten lasten kanssa on elämö kiireisintä, eikä aika riitä siihen kaikkein tärkeimpään, lasten kanssa olemiseen. Sitten ykskaks huomaa, että he ovatkin isoja.. juuri lapsissa huomaa ajan kulun. Isomummi tokaisi 93 vuotta täyttäessään "mihin ne vuodet meni" eikä tahtonut ymmärtää että hän on yli 90 vuotias. Eteenpäin katsoen on vuosi pitkä aika, mutta taakseen katsoen ihmettelee mihin 10 vuotta yhtäkkiä vilahti ohi.
    Kunpa me aikuiset osaisimmekin elää enemmön hetkessä, tässä ha nyt ja nauttia jokaisesta päivästä ja sen tuomista, jiskus pienistäkin ilon ja onnen murusista.

    VastaaPoista
  2. Näin on,ei äitinä olo ja äidin tuki ja turva pääty, vaikka lapsemme olisivat kuinka aikuisia.

    VastaaPoista
  3. Saisikin pienet lapset takaisin, edes yhdeksi päiväksi ♥
    Kun pojat ja tytär menivät kouluun olin huolissani miten pärjäävät...kiusataanko....kun pojat meni armeejaan kävin samat huolet läpi. Nyt ovat aikuisia kaikki ja hyvin ovat pärjänneet...eli turhaan olen huolehtinut..:)

    VastaaPoista