Kun lapsi täyttää vuosia on äidillä vähän itkuista vaikkakin onnellista

Viisi kertaa vuodessa käyn läpi tämän, istun valokuvien keskellä yksinäni ja itken, yritän etten itkisi, mutta kyyneleet vaan virtaavat ja sitä virtaa en voi pysäyttää. Kuten en voi pysäyttää sitäkään, että lapset kasvavat, he eivät ole enää niitä pieniä, jotka kapuavat äidin syliin, jotka saan puristaa lähelleni. He kasvavat koko ajan ja sitä virtaa en voi pysäyttää vaikka kuinka haluaisin, vaikka mitä tekisin ja tälläisinä päivinä haluaisin, haluaisin sen pienen pellavapäisen pojan syliini, haluaisin olla vähän parempi äiti, olla läsnä vielä vähän enemmän, halata vielä vähän enemmän, kertoa uudestaan ja uudestaan miten paljon rakastan, äärettömästi ja ikuisesti.

Tänään keskimmäinen lapseni täyttää 19-vuotta. Hieno ikä, kaikki edessä. Upea nuori mies. Abivuosi, armeija odottaa ensi vuonna. Ihailen ja kunnioitan hänessä montaa asiaa.

On valtavan rankkaa huomata viisi kertaa vuodessa miten lapset kasvavat, miten mulla ei ole enää ihan pikkuisia lapsia, kun nuorinkin on jo 9. En koskaan ajatellut asiaa, en sitä, että lastensa kasvaminen olisi äidille kova pala. Mutta se on, yllättävää kyllä. Kun viisi kertaa vuodessa, aina jonkun täyttäessä vuosia ajautuu istumaan olohuoneen lattialle, avaa ison kaapin laatikon, joka kätkee sisäänsä suuret aarteet, ne rakkaimmat muistot, istuu siinä edessä risti-istunnassa ja ottaa kuvia käsiinsä. Hitsi vie miten rankkaa! Niin ihania kuvia, muistoja, ne pienet pellavapäiset lapset, miten valtavan paljon teitä rakastankaan ja miten näin toisinaan kaipaankaan sitä, kun olitte pieniä, kaipaan niin paljon, että tunnen pakahtuvani, hukkuvani tähän kyynelmereen.
Vellon hetken, kaipaan hetken kunnes taas ryhdistäydyn ja katson heitä sellaisina kuin he nyt ovat, isoiksi kasvaneina ja tajuan, että he tarvitsevat mua vieläkin, eri asioissa, mutta tarvitsevat. Ja mä olen aina tässä heitä varten.

Moi talvi, sä oot ihan kiva.

Talvi on totisesti tullut ja koko kaupunki on lumihupun peitossa. Kaikki näyttää niin nätiltä ja pehmeältä. Maisema on paljon suloisempi kuin se harmaa mikä saa mielenkin ihan harmaaksi, mutta...en minä silti talvi-ihminen ole. En tykkää topata tuhatta kerrosta villaa päälle, kulkea huopikkaat jalassa, pipo syvällä päässä. Mutta sitten taas en tykkää niistäjoka vuoden narisijoista, jotka facebookissa narisevat miten on kylmää ja inhottavaa ja yök talvi sitä ja yök talvi tätä. Tiedättekö sen tyypin?  Joka kerta tekee mieli sanoa, että hei, me asutaan Suomessa, tälläistä talven KUULUUKIN olla, älkää vuodesta toiseen narisko samasta asiasta, jos noin ahdistaa niin muuttakaa hyvät ihmiset ainaisen kesä maahan!

Olemme oikeasti aika onnekkaassa asemassa saadessamme asua maassa, jossa saamme kokea vuodenaikojen vaihtelut. Lumisateen, sen pehmeän ihanan leijailevan lume, joka nytkin keittiönikkunasta katsoessa leijailee ja saa kaiken näyttämään entistä satumaiselta, sen lumipyryn, joka saa joka vuosi liikenteen kaaokseen, ratikat jumiin kiskoille (kuten viime viikolla kävi), pulkkamäet joissa viilettää posket punaisina.
 Kevään äänet, kun lumi sulaa ja räystäistä tippuu vesi, pienen lumen alta pilkistävän leskenlehden, joka ei edes tiedä miten odotettu onkaan ja mikä joka vuosi nostaa hymyn huulille ja tuo toivon kesästä, auringon säteet, jotka häikäisevät ja saavatlumihangen näyttämään kuin siinä olisi miljoona pienen pientä timanttia.
Kesä, jolloin ihmiset tulevat ulos kuorestaan, iloitsevat, kaupungin kadut ja puistot täyttyvät ihmisistä, kaikki ovat ja elävät vähän enemmän. Uimarannat tulvivat ihmisiä, rohkeimmat uskaltautuvat uimaan heti kesän alussa vaikka vesi on vasta +12 asteista (kuten me uskaltauduimme viime kesänä) koska Suomen kesästä ei kuitenkaan tiedä, se on niin salaperäinen, että voi olla ohi ennen kuin olemme ehtineet saada siitä itsellemme kuin pienen murusen.
Syksy tuo joka vuosi tullessaan pienen haikeuden, alkoittaa arjen ja lopettaa huolettoman elämän. pistää ruotuun ja herätyskellon soimaan puoli seitsemältä. Se tuo kynttilät ja villasukat jalkaan, käpertymisen itseensä.
Nämä kaikki on meille hyvästä ja olemme onnekkaista saadessamme kokea joka vuosi tämän kaiken.
Siksi en tykkää valittaa ja narista talvesta, vaikka tottakai kesä on ihanampi mielestäni.

Viikonlopun pakkasilla laitoimme kaikki tyynyt ja peitot ja sohvatyynyt, kaiken mikä irti lähti partsille tuulettumaan. Ne saivat olla siellä iltaan, kunnes ennen nukkumaan menoa laitoimme kaikki paikoilleen, miten raikkaalta koko koti tuntui! Miten suloista oli käydä nukkumaan raikkaan viileisiin lakanoihin!
 Samana viikonloppuna tein "mummopipot" itselleni ja tyttärelle, pipot ovat ihanan pehmeät Novita Pohjola langasta tehdyt ja ihan super lämpimät.
Söimme teeleipiä aamupalaksi ja kunnon talviruokaa lounaaksi, perunamuussia ja soijarouhekastiketta ja porkkanaraastetta :) Tuo on ruoka mikä meillä on nopea arkiruoka ja selkeästi talviruoka. Mikä teillä on sellainen? Ja mitä ajattelette talvestamme?