keskiviikko 4. huhtikuuta 2018

Pääsiäislomalla

Pääsiäislomalla lähdimme todelliselle lomalle Tukholman risteilylle, se oli kaivattu lepoloma meille kaikille ja todella ja ihan täysillä rentouduimme ja nautimme joka hetki.
Laivalla söimme hyvin, olimme porealtaissa ja saunoimme upeassa saunassa, josta on näkymä merelle. Todellista aivojen nollaamista ja nauttimista! Kuu mollotti taivaalla tehden kuunsillan merelle, istuimme löylyissä ja huokailimme ihastuksesta.





Aamupalan jälkeen menimme Tunnelbanalla ja ratikalla Vasa-museoon, missä emme olleet pienempienlasten kanssa ennen käyneetkään, mutta nyt he ovat jo sen verran isoja ettei upea laivan julma kohtalo enäää pelota ja luurangot herättävät vain mielenkiinnon.
Vasa-laiva oli huiman kokoinen! Se jatkui ja jatkui ja sitä sai ihastella monesta eri kerroksesta. Miten yksityiskohtainen laiva olikaan, jokainen kohta laivasta oli koristeltu häikäisevän upeasti! Laivan kokoa on mahdotonta hahmottaa kuvista niin valtavan iso se oli.
Suurin osa varmastikin tietää Vasa-laivan kohtalon, mutta he jotka eivät niin valaisen hieman:

Vasa-laiva oli Ruotsin kuningas Kustaa II Aadolfin lippulaiva, joka upposi neitsytmatkallaan Tukholman edustalle Tegelvikenin kohdalle matkattuaan vain ihan hetken. Jo silmillä huomaa laivan painopisteen olleen ihan nurinkurinen ja se olikin syy uppoamiseen. Kuningas Kustaa II Aadolf halusi laivasta vaan korkeamman ja korkeamman, tykkejä piti olla enemmän ja enemmän ja lopulta niitä oli aiotun parinkymmenen sijaan 64. Kuningas määräsi laivan pohjan täytettävän isoilla kivillä, jotta painopiste olisi alhaalla, mutta kaikki tämä teki laivasta ja sen painopisteestä niin kiikkerän, että sen oli mahdotonta pysyä pinnalla. Kuningas halusi laivaan normaalia enemmän tykkejä. Tämä tarkoitti, että laivaan valitut mitat eivät enää olleet sopivia ja sen rakentajilla oli edessään aivan liian vaikea ongelma.  Vasa oli yläosastaan liian painava ja laivassa oleva 120 tonnin painolasti oli liian vähäinen.

Laiva siis upposi seilattuaan vain muutaman minuutin ja kallistui upoten samantien 10. elokuuta vuonna 1628. Hylky oli meren pohjassa 333 vuotta jonka jälkeen se vuonna 1961 nostettiin ylös ja Vasa-museo on rakennettu laivan ympärille. Laiva on kunnostettu upeasti ja 98% sen osista on alkuperäisiä, mikä on aika huimaa!

Menkää katsomaan ja omin silmin toteamaan!









Museosta lähdettyämme kävimme tottakai pohjoismaiden suurimmassa BR-lelukaupassa ja kävelimme ja ihastelimme keväistä Tukholmaa, joka oli taas niin kaunis ja hurmaava, että laitoimme jopa viestin kotiväelle, että moi me jäädään tänne, täältä saa nuuskaa ruokakaupasta automaatista :D










Laivaan oli kuitenkin aika palata ja päivä aurinkoisessa Tukholmassa jäi taas ihan liian lyhyeksi.
Stockholm i mitt hjärta. Jep!

Ahvenanmaalle tultaessa teimme meidän perinteisen: yöpaidat ja takit päällä kannelle hippasille. Kuu loisti taivaalla ja Harri Hylje hymyili yhtä tyytyväisenä ja rentoutuneena kuin mekin. Yöaikaan kannella ei ollut kuin satunnaisia ihmisiä tupakalla ja saimme todella koko laivan kannen käyttöömme hippaleikille :D Flunssanhan me siitä saimme, Eemeli ja minä, mutta eiköhän se tästä :)
Tämä pieni lomamatka teki todella hyvää vaikkakin olemme kaikki sitä mieltä, että ensinnäkin laivamatka on aivan liian lyhyt, laivalla on kiva olla ja maisemat laivalta katsottaessa ovat ihan uskomattoman upeat. Näimme jopa saaren, jossa oli kolme merikotkaa! Myös aika Tukholmassa on liian lyhyt. Olisi kätevää, jos äitini vielä asuisi siellä, niin voisi viettää vaikka koko kesäloman siellä, mutta sitten taas pidän kyllä äitini ja lasteni mumman mielummin täällä koti Suomessa <3
 







perjantai 9. maaliskuuta 2018

Erilainen vai ihan tavallinen

En ole koskaan kokenut olevani millään lailla erilainen, erikoinen vaan ihan tavallinen. Siksi olenkin kummastellut miten joillekin koko sana tavallinen on kuin myrkkyä. Kuin tavallisena oleminen olisi huonompi juttu ja erilainen olisi paljon siistimpää. Jo sana tavallinen tuntuu olevan joillekin kirosana ja asia josta pitää todellakin pyrkiä ehdoin tahdoin pois, koska eihän sitä voi olla vaan tavallinen! Se olisi ihan liian laimeaa, liian tylsää.
Erilaisuus on rikkaus, on ihanaa olla erilainen, koen olevani erilainen, näitä lauseita kuulee ja näkee. Mutta mitä on erilaisuus? 

Kerran eräs nainen johon olin juuri tutustunut ja istuttiin vastapäätä toisiamme ratikassa tulossa eräältä luennolta, sanoi minulle sanat joita vieläkin mietin: "Sä vissiin koet olevas jotenkin erilainen, kun sulla on noita tatuointeja, siksi varmaan olet ottanut tatuointeja, että olisit jotenkin erilainen`". Lausahdus oli niin hämmentävä, etten osannut sanoa siihen mitään, loukkaava.
 Nyt jos asiaa ja tilannetta ajattelen olisin sanonut tuolle naiselle, että: ei, ei koe olevani erilainen, en ole halunnut tatuointeja siksi, että olisin erilainen, olen mielestäni hyvinkin tavallinen nainen, tavallinen äiti, tavallinen vaimo, tavallinen tytär ja viihdyn omassa itsessäni ollessani juuri näin tavallinen kuin olen.

Palataan erilaisuuteen. Ystävien facebook-seinällä vilisee harva se päivä lausahduksia, joissa korostetaan erilaisuutta, sitä miten hienoa se on, olla erilainen. Olemme keskustelleet muutaman ystävän kanssa asiasta ja saaneet pienehkön kinan aikaiseksi aiheesta, koska heidän mielestään juuri erilaisuus on se juttu, pitää olla erilainen, on siistiä olla erilainen ja he ovat mielestään erilaisia juuri esimerkiksi tatuointien tai pinkin hiusvärin vuoksi. En ole lainkaan samaa mieltä. Mielestäni nuo asiat eivät tee ihmistä erilaiseksi. Erilaisuus on syvemmällä ja täytyy sanoa etten taida tuntea montaakaan oikeasti erilaista ihmistä, mutta aika monta heitä jotka mielestään ovat kovinkin erilaisia ulkoisten seikkojen vuoksi, heitä joiden mielestä tavallinen on kirosana. Erilaisuus on ihmisessä itsessään niin syvällä, ajatuksissa, sielussa, se on  erilaisuutta, ei se ole ulkoisia seikkoja, ei se ole se kadulla kävelevä irokeesipäinen punkkari, ei se ole se kerrostalon tatuoitu äiti, ei se ole se teini, joka on värjännyt hiuksensa pinkiksi ja ottanut huuleensa lävistyksen.

Olen mielelläni tavallinen, teen tavallisia asioita. Tatuoinnit eivät tosiaan tee minusta erilaista, jo ajatuksena se on mielestäni hyvin typerä. 

Miksi sitten on niin, että erilainen jo sanana on muka niin paljon siistimpi kuin tavallinen? Miksi tavallinen on jotenkin nolompi juttu? Erilaisuutta tavoitellaan juuri ulkoisin keinoin, mutta miten ihmeessä se olisi mitään ulkoista aikakautena jolloin joka toinen on tatuoitu?

Erityinen olen, olen lapsilleni erityinen ja siksi tärkeä ja rakas, he ovat sitä minulle, hyvin erityisiä ja rakkaita. Mutta erilaisuus ja erityisyys ovat kaksi ihan eri asiaa. Erityisiä olemme kaikki :)

Toivotan kaikille ihanaa ja tavallista viikonloppua :D







torstai 8. maaliskuuta 2018

Ei enää talvea

En jaksa enää lompsia talvikengillä, en jaksa enää pukea villapaitaa ja takkia ja villasukkia ja pipoa ja lapasia, en jaksa enää palella nukkumaan mennessä kahden peiton alla.En jaksa katsoa harmaata maisemaa, en jaksa katsoa paksuja harmaita pilviä. En jaksa.
Olen nauttinut tästä talvesta ja sen tuomasta kauniista lumesta, mutta nyt en jaksa enää, en jaksa.
Hei, en valita, totean vain etten jaksa.
On ikävä, enkä osaa paikantaa ketä tai mitä, ehkäpä sitä ystävääni, kesää.

Niinä päivinä, kun aurinko paistaa olen kuin kissa ja koitan kurotella itseäni hieman lähemmäs aurinkoa ja lämpöä, koitan imeä itseeni jokaisen lohduttavan säteen ja tunnen heti hieman voimaantuvani.

Haluan kesän ja lämmön, auringon tuoksun, tuulen hiuksissa.






maanantai 12. helmikuuta 2018

Kun lapsi täyttää vuosia on äidillä vähän itkuista vaikkakin onnellista




Viisi kertaa vuodessa käyn läpi tämän, istun valokuvien keskellä yksinäni ja itken, yritän etten itkisi, mutta kyyneleet vaan virtaavat ja sitä virtaa en voi pysäyttää. Kuten en voi pysäyttää sitäkään, että lapset kasvavat, he eivät ole enää niitä pieniä, jotka kapuavat äidin syliin, jotka saan puristaa lähelleni. He kasvavat koko ajan ja sitä virtaa en voi pysäyttää vaikka kuinka haluaisin, vaikka mitä tekisin ja tälläisinä päivinä haluaisin, haluaisin sen pienen pellavapäisen pojan syliini, haluaisin olla vähän parempi äiti, olla läsnä vielä vähän enemmän, halata vielä vähän enemmän, kertoa uudestaan ja uudestaan miten paljon rakastan, äärettömästi ja ikuisesti.

Tänään keskimmäinen lapseni täyttää 19-vuotta. Hieno ikä, kaikki edessä. Upea nuori mies. Abivuosi, armeija odottaa ensi vuonna. Ihailen ja kunnioitan hänessä montaa asiaa.

On valtavan rankkaa huomata viisi kertaa vuodessa miten lapset kasvavat, miten mulla ei ole enää ihan pikkuisia lapsia, kun nuorinkin on jo 9. En koskaan ajatellut asiaa, en sitä, että lastensa kasvaminen olisi äidille kova pala. Mutta se on, yllättävää kyllä. Kun viisi kertaa vuodessa, aina jonkun täyttäessä vuosia ajautuu istumaan olohuoneen lattialle, avaa ison kaapin laatikon, joka kätkee sisäänsä suuret aarteet, ne rakkaimmat muistot, istuu siinä edessä risti-istunnassa ja ottaa kuvia käsiinsä. Hitsi vie miten rankkaa! Niin ihania kuvia, muistoja, ne pienet pellavapäiset lapset, miten valtavan paljon teitä rakastankaan ja miten näin toisinaan kaipaankaan sitä, kun olitte pieniä, kaipaan niin paljon, että tunnen pakahtuvani, hukkuvani tähän kyynelmereen.
Vellon hetken, kaipaan hetken kunnes taas ryhdistäydyn ja katson heitä sellaisina kuin he nyt ovat, isoiksi kasvaneina ja tajuan, että he tarvitsevat mua vieläkin, eri asioissa, mutta tarvitsevat. Ja mä olen aina tässä heitä varten.




tiistai 6. helmikuuta 2018

Moi talvi, sä oot ihan kiva.

Talvi on totisesti tullut ja koko kaupunki on lumihupun peitossa. Kaikki näyttää niin nätiltä ja pehmeältä. Maisema on paljon suloisempi kuin se harmaa mikä saa mielenkin ihan harmaaksi, mutta...en minä silti talvi-ihminen ole. En tykkää topata tuhatta kerrosta villaa päälle, kulkea huopikkaat jalassa, pipo syvällä päässä. Mutta sitten taas en tykkää niistäjoka vuoden narisijoista, jotka facebookissa narisevat miten on kylmää ja inhottavaa ja yök talvi sitä ja yök talvi tätä. Tiedättekö sen tyypin?  Joka kerta tekee mieli sanoa, että hei, me asutaan Suomessa, tälläistä talven KUULUUKIN olla, älkää vuodesta toiseen narisko samasta asiasta, jos noin ahdistaa niin muuttakaa hyvät ihmiset ainaisen kesä maahan!

Olemme oikeasti aika onnekkaassa asemassa saadessamme asua maassa, jossa saamme kokea vuodenaikojen vaihtelut. Lumisateen, sen pehmeän ihanan leijailevan lume, joka nytkin keittiönikkunasta katsoessa leijailee ja saa kaiken näyttämään entistä satumaiselta, sen lumipyryn, joka saa joka vuosi liikenteen kaaokseen, ratikat jumiin kiskoille (kuten viime viikolla kävi), pulkkamäet joissa viilettää posket punaisina.
 Kevään äänet, kun lumi sulaa ja räystäistä tippuu vesi, pienen lumen alta pilkistävän leskenlehden, joka ei edes tiedä miten odotettu onkaan ja mikä joka vuosi nostaa hymyn huulille ja tuo toivon kesästä, auringon säteet, jotka häikäisevät ja saavatlumihangen näyttämään kuin siinä olisi miljoona pienen pientä timanttia.
Kesä, jolloin ihmiset tulevat ulos kuorestaan, iloitsevat, kaupungin kadut ja puistot täyttyvät ihmisistä, kaikki ovat ja elävät vähän enemmän. Uimarannat tulvivat ihmisiä, rohkeimmat uskaltautuvat uimaan heti kesän alussa vaikka vesi on vasta +12 asteista (kuten me uskaltauduimme viime kesänä) koska Suomen kesästä ei kuitenkaan tiedä, se on niin salaperäinen, että voi olla ohi ennen kuin olemme ehtineet saada siitä itsellemme kuin pienen murusen.
Syksy tuo joka vuosi tullessaan pienen haikeuden, alkoittaa arjen ja lopettaa huolettoman elämän. pistää ruotuun ja herätyskellon soimaan puoli seitsemältä. Se tuo kynttilät ja villasukat jalkaan, käpertymisen itseensä.
Nämä kaikki on meille hyvästä ja olemme onnekkaista saadessamme kokea joka vuosi tämän kaiken.
Siksi en tykkää valittaa ja narista talvesta, vaikka tottakai kesä on ihanampi mielestäni.

Viikonlopun pakkasilla laitoimme kaikki tyynyt ja peitot ja sohvatyynyt, kaiken mikä irti lähti partsille tuulettumaan. Ne saivat olla siellä iltaan, kunnes ennen nukkumaan menoa laitoimme kaikki paikoilleen, miten raikkaalta koko koti tuntui! Miten suloista oli käydä nukkumaan raikkaan viileisiin lakanoihin!
 Samana viikonloppuna tein "mummopipot" itselleni ja tyttärelle, pipot ovat ihanan pehmeät Novita Pohjola langasta tehdyt ja ihan super lämpimät.
Söimme teeleipiä aamupalaksi ja kunnon talviruokaa lounaaksi, perunamuussia ja soijarouhekastiketta ja porkkanaraastetta :) Tuo on ruoka mikä meillä on nopea arkiruoka ja selkeästi talviruoka. Mikä teillä on sellainen? Ja mitä ajattelette talvestamme?
















tiistai 23. tammikuuta 2018

Päätin kävellä

Vuoden alussa on perinteisesti hyvä tehdä uusia suunnitelmia ja päätöksiä  paremman elämän suhteen. Itse tein päätöksen kävellä joka paikkaan mihin nyt vain on mahdollista kävellä sen ratikan sijaan. Kesällä, keväällä ja syksyllä kuljen matkat Jopolla, mutta talvisin olen huomannut lössähtäneeni ja vajonneeni syvälle sohvaan. On ollut helpompi istahtaa ratikkaan kuulokkeet korvilla, mutta päätin nyt tehdä itselleni, omalle hyvinvoinnilleni palveluksen ja kävellä sinne minne vaan suinkin voin. Helsingin keskustaankin meiltä menee kävelyvauhdista riippuen 20-35min. Täytyy vaan lähteä hieman aikaisemmin kuin jos köröttelisi ratikalla sen 15min. Ainahan ei tietenkään jaksa ja jos tuo pakkanen vielä kovasti kiristyy tämän aamuisesta -11 niin saatan hypätä ratikkaan jossain vaiheessa Mannerheimintietä :D Mutta pääsääntöisesti siis, kun on kaksi tervettä jalkaa niin ne saavat kuljettaa mua passiivisen ratikassa isumisen sijaan.

Facebookista olen lukenut ystävien ja tuttavien juttuja ja miten monella on joku elintasosairauksistamme. Huolestuneena aloin miettimään, että en halua itselleni mitään sellaista. Olen saanut olla terveenä ja se on asia mistä olen hyvin kiitollinen joka päivä. Haluan myös säilyttää terveyteni, jos se vain suinkin on omissa käsissäni. Teen siis kaikkeni jottei nämä elintasosairaudet saavuttaisi itseäni.
Syön enimmäkseen suht terveellisesti, pähkinöiden ja marjojen syöntiä tosin pitää parantaa. Mutta olen huomannut itsessäni, että keväällä, kesällä ja syksylläkin on helpompi liikkua ja syödä hyvin. Talvella itselleni tulee helposti karhu talviunilla fiilis ja on kivempi ja iisimpi kaivautua villapeittoihin ja napata muutama pala suklaata. En sano, ettei niin voisi tehdä ja että se olisi pahasta, mutta jatkuvasti, joka päivä tehtynä se ei ole ihan fiksua ja siksi päätin valita nyt itse toisin. En voi pitää yllä hyvää oloa vain joskus vaan sitä hyvää oloa ja terveyttä on vaalittava myös talvella. Vaikken mielestäni ole millään lailla vanha niin alan silti olla iässä jolloin juuri nämä elintasosairaudet pamahtavat päälle, jos ei itsestään pidä huolta. En tarkoita tällä kaikella mitään laihduttamista vaikka ylimääräisiä kiloja onkin . Niiden suhteen olen armeliaampi itselleni kuin vaikka viisi vuotta sitten. Terveys tulisi aina olla etusijalla, ei paino, ulkonäkö. Lunnollisesti, kun pitää itsestään huolta painokin putoaa hieman tai sitten enemmän. Tässä pienessä ajassa olen huomannut itsessäni kasvojen kaventumisen ja vain sillä, että kävelen minne vaan voin.
Eli, jos pitäisi lähteä vaikka Espooseen niin menisin kyllä julkisilla tai jos jostain syystä olen ihan totaalisen myöhässä jostain tai pakkasta on se -20, mutta pääsääntöisesti kuitenkin heitän jalkaa toisen eteen kiitollisuudella, että mulla on nämä kaksi hienoa, toimivaa jalkaa, jotka kuljettavat mua minne haluan.
Yksi asia mitä en ole vielä oppinut, on pukeutuminen. Kun laitan villapaidan ja talvitakin niin kuumahan siinä muutaman reippaan askeleen jälkeen tulee. En siis oikein tiedä miä tulisi pukea, jottei hiki virtaisi ja silti ei tulisi kylmä. Otan ilolla vinkit vastaan :)

Mukavaa ja tervettä oloa kaikille!









perjantai 12. tammikuuta 2018

Synttärit ja ajatuksia ikäkriisistä, jota ei ole

Eilinen aamu alkoi kivasti, sain halauksia ja onnitteluita, täytin 45 vuotta.
 Aamuhommien jälkeen päätin lähteä päiväkävelylle kauniiseen Suomenlinnaan, joka on ehkä vieläkin kauniimpi ja lumoavampi näin talvella kuin kesällä. Menin ylös ja alas mäkiä, hengittelin raitista ja kirpeää ilmaa, pysähtelin ja voimaannuin merestä.

Siinä kävellessäni aloin miettimään ikääni. Sitä miten tosi monella on ikäkriisi ja miten moni kauhistelee omaa ikäänsä, että oh ja voi miten paljon ja kokee olevansa vanha.
Itselläni oli ikäkriisi täyttäessäni 30. Sen jälkeen olen tuntenut vaan olevani ihan parhaassa iässä ja juuri sopivan ikäinen, en nuori, mutten tosiaankaan vanha!

Mistä ikäkriisi sitten tulee? Onko se jotain ympäristön asettamaa painetta siitä mikä on se paras ikä? Onko se omaa tyytymättömyyttä ikäänsä? Vanhenemisen pelkoa?
Siis tottakai ne ekat rypyt, joita nyt on alkanut näkymään ei välttämättä ole niin valtavan ihania, ne harmaat, jotka alkavat pilkistämään ei miellytä lainkaan, mutta en silti liitä noita asioita ikäkriisiin. Ikäkriisi tarkoittaa itselleni vahvaa tyytymättömyyttä omaa ikäänsä ja sen tuomia asioita kohtaan ja sellaista itselläni ei nyt ole.

Ehkä tämä on juuri se keski-ikä, mutten koe olevani mistään kohtaa keski-ikäinen vaan ihan vaan aikuinen ihminen.

Että 45, hui hai, vanha en ole vaan aivan parhaassa iässä :)