tiistai 23. elokuuta 2016

Vielä hetki peiton alla

Arki totisesti on alkanut ja jokaisen kesäloman jälkeen se aiheuttaa hienoista surumielisyyttä.
On ollut niin vapaata ja rentoa, olla kuin pellossa vailla kelloa, pakollisia menemisiä, lapset koko ajan siinä ihan lähellä pörröisine hiuksineen.

Aamuisin on vielä vaikea nousta ylös, vielä ei ole kroppa ja pää tottunut puoli seitsemän herätyksiin. Olisi kiva loikoilla. Mutta ylös on noustava ja aamupala laitettava. Lapseni ovat tulleet muhun siinä, että aamuisin ei oikein maistu, ainoa mikä oikeastaan menee unisena alas on hedelmät ja niitä olen pilkkonut lapsille kippoon. Mutustelevat niitä aamun lastenohjelmia katsellen ennen kouluun menoa.

Piipahdimme Freijan luokan kanssaNuuksiossa ja voi miten kaunista siellä oli! Metsä oli kuin Mattiksen metsä Ronja Ryövärintyttärestä. Kävellessämme kuvittelimme männiäiset ja kakkiaiset kantojen ja juurien lomaan piiloon :)

Hilloja olen tehnyt paljon. Uusi tuttavuus on karviaishillo, jonka olen tehnyt kookoskermaan ja ripauttanut inkkarisokeria joukkoon taittamaan karviaisen karvasta makua. Miten en ennen olekaan tuota herkkua osannut käyttää! Juustojen kanssa se on mielettömän hyvää!

Miten teillä on arki loman jälkeen alkanut?
Kivaa päivää kaikille:)















keskiviikko 13. heinäkuuta 2016

Puuhailua lomalla

Ai mitä ollaan puuhailtu,
 no ollaan oltu ulkona, nautittu merestä, tuulesta ja tuiskeesta, auringosta ja jopa vesisateesta, ollaan ihailtu runsasta ja rönsyilevää kasvimaatamme, tehty ekat satsit ihanaa viinimarjamehua omista marjoista, syöty eväitä kalliolla, tehty valtava mansikkakakku ja luultu että sitä riittää pariksi päiväksi, mutta sepä hupenikin hetkessä, ollaan oltu me vanhemmat kahdestaan Tuskassa, vähän huppelissa ja nähty ystäviä, ollaan todettu, että meillä on huippu ystäviä, ollaan pyöräilty kahdestaan öisiä Helsingin katuja pitkin, halailtu, ikävöity lapsia, syöty paljon vesimelonia, luettu hyviä kirjoja, katseltu Netflixistä sarjoja puoli kahteen asti yöllä ja silti herätty aamulla lasten kanssa touhuamaan, ollaan kuitenkin nukuttu pidempään kuin arkisin, ollaan grillattu, oltu koko päivä ulkona ja tultu illalla väsyneinä sisälle, ollaan myös oltu koko saadepäivä vaan sisällä, katsottu leffoja, pelattu lautapelejä ja ihailtu kaatosateen voimaa ja ääntä.

Ainakin noita asioita ollaan tehty, mitä te? :)














tiistai 28. kesäkuuta 2016

Elä kuin viimeistä kesäpäivää

Elä kuin viimeistä kesäpäivää kehottaa Lidlin mainos ja niin juuri olemme tehneet!
Olemme uineet (jopa vesisateessa), pyöräilleet ympäri kaunista kotikaupunkia (jopa vesisateessa), nauttineet merestä ja auringosta, eväsretkistä, hitaista aamuista, hyvistä aamupaloista, yhdessä olemisesta.
Kesälomassa yksi parhaimpia asioita on aikatauluttomuus. Voi lähteä iltauinnille piittaamatta siitä mitä kello on.

Tosin auringon suurena ystävänä toivoisin sen auringon pilkahtelevan useammin :D

Ihanaa kesäpäivää juuri sulle!







tiistai 24. toukokuuta 2016

Kenkätatuointi

Tatuoinnit eivät ole koskaan olleet itselleni vakava asia. Saatan ottaa niitä hetken päähänpistosta, en ole tyyppiä joka harkitsee vuosia ja suunnittelee itse omat tatuointikuvansa. Annan tekijälle vapaat kädet ja luotan ja harvoin menee pieleen (no, muutaman kerran visiomme eivät ole kohdanneet).
Sittemmin olenkin alkanut ottaa tatuointini tutuilla, kavereilla ja se on ollut hyvä ratkaisu.

Viime viikolla otin Vans Old Skool kengän ihooni. Kenkä...aika outoa, vai?
Muistan, kun ensimmäistä kertaa laitoin kyseisen tennarin jalkaani, se oli suurta rakkautta, tuntui, kun olisin tossut jalassa kävellyt, mikään ei hiertänyt, ne sujahtivat jalkaani joka askeleella jalkojani hellien.
Sen jälkeen olen tullut hyvin merkki uskolliseksi ja en muista edes kuinka monet Vansit omistan. Silti juuri kyseinen Old Skool on jalalleni se paras ystävä. Miksi siis en olisi ottanut tätä tatuointia :)







lauantai 7. toukokuuta 2016

Mietteitä äitiydestä

Kun ensimmäistä kertaa tulin äidiksi olin nuori, kirjoitin ylioppilaaksi pieni ihme vatsassani potkien.
En kuitenkaan kokenut olevani liian nuori vaan juuri sopivan ikäinen pienen pojan äidiksi.
Ainoa asia mikä minut yllätti oli se, että istukka piti synnyttää! Mikä ihmeen istukka? :D

Päivämme kuluivat leppoisasti yhdessä loikoillen, pieni perheemme, minä, mies (nykyään entinen sellainen), ihana poika vauva ja mäyräkoira. Kaikki oli siinä ja mitään muuta en kaivannut. Kävin pitkillä vaunulenkeillä koira mukana ja olin pakahtua ylpeydestä ja rakkaudesta pientä ihmistä kohtaan!

Sen jälkeen lapsia on tullut neljä lisää ja joka kerta se on ollut yhtä ihmeellistä, uutta, hämmentävää, mullistavaa. Jokainen lapsi on tuonut elämään ja perheeseen mukanaan niin paljon uutta. Paljon olen lapsiltani oppinut, mutta paljon on vielä oppimatta.
Kaikista ihmisistä juuri lapseni ovat ne, joilta olen eniten oppinut.

Nuorena minulla oli hyvin tarkka käsitys siitä millainen äidin "pitää" olla ja tein kaikkeni ollakseni itselleni asettaman käsityksen mukainen. Luovuin monesta asiasta, en lasteni vaan omien käsitysteni vuoksi. Pyrin liikaa täydellisyyteen ymmärtämättä ettei täydellistä äitiä olekaan!

Omaa äitiäni olen oppinut arvostamaan ihan eri lailla vasta nyt viiden lapsen äitinä. Jotenkin ehkä koen olevani eheä vasta nyt, kun perhe on täysi ja sitä mukaa olen oppinut arvostamaan omaa äitiäni enemmän.
Minulla oli vahva ja raju teiniangsti ja roihusin rajusti. Punkkarina meikkasin paljon, ketjut kilisivät ja Sid Vicious oli ihana! Oih, miten idioottimainen ihailun kohde.
Paljon sai äitini kokea ja en tietenkään sen ikäisenä ymmärtänyt mitä mutsi vaahtoaa ja holhoaa! Luulin tietäväni kaiken, osaavani kaiken.
Miten vähän tiesinkään, miten vähän osasinkaan ja miten kiitollinen olen äidilleni, että hän vaahtosi ja holhosi ja jaksoi kaiken sen roihuamisen kanssani!

On maailman parasta olla äiti.
Kun lapsia on monta ja isoja ja pieniä on myös hyvin erilaista olla äiti. On erilaista olla äiti aikuisille lapsille kuin teinille ja alakoululaisille.
Monenlaista olen myös itse äitinä kokenut, monet vastoinkäymiset, itkut, huolet, ilot, mielettömät onnen hetket, haikeudet, turhautumiset, ylpeydet...
Luojalle kiitos, että saan kaiken tämän kokea näiden lasten äitinä.
Olen kaukana täydellisestä äidistä, oikeastaan olen hyvin epätäydellinen, mutta ainakin rakastan lapsiani kuin hullu puuroa ja tekisin mitä vaan heidän hyvinvointinsa puolesta. 
Ja jossain olen tainnut sitten kuitenkin äitinä onnistua, kun he kaikki ovat huomenna äitienpäivänä kotona luonani.
 

Ja oma äitini, paras ystäväni. Se jolle soitan, kun on murheita, kun itkettää, se jolle soitan, kun sydän meinaa haljeta ilosta ja onnesta, se jolle soitan, kun tarvitsen apua tai neuvoja ja ihan muuten vaan ja joka päivä, se jolle kerron kaiken, se äiti tulee meille myös huomenna ja luulen etten huomenna voisi onnellisempi olla!

Toivotan kaikille äideille lämmintä ja aurinkoista äitienpäivää :)
Ja hei! Mitkä ihanat ilmat ovat meitä hellineet! Lisää näitä!








maanantai 11. huhtikuuta 2016

Tytön äitinä

Tytön äitinä on erilaista kuin poikien äitinä.

Neljän pojan jälkeen, kun kuulin, että meille tulee tyttö oli olo uskomaton, sitä en unohda ikinä. Tulimme 4D ultrasta, (koska en voinut uskoa rakenneultran kuvan adidas viivoja), kiljuin täyteen ääneen keskellä Manskua, olo oli odottava ja riemukas!

Odotin saavani rauhallisen tytön...sain paljon enemmän kuin ikinä osasin odottaa, enemmän kuin villeimmissä kuvitelmissani ja salaisissa haaveissani koskaan ajattelin.

Sain tytön, joka vaihtaa vaatteita ainakin kymmenen kertaa päivässä, viskaa ne iloisena lattialle sen sijaan, että viikkaisi ne siististi takaisin kaappiinsa, sain tytön, joka vähät välittää äitinsä mausta, siitä miten mikäkin vaate sopii yhteen, vähät välittää siitä, ettei äidin mielestä kaikkia värejä voi sekoittaa, saatika pukea kaikkia värejä  ja kuoseja samaan aikaan päälleen.
Aikani kiistelin aamuisin tyttäreni vaatevalinnoista, koitin selittää ettei pinkkiä ja oranssia ja punaista vaan voi sotkea keskenään, kunnes tulin järkiini. Ehkä ne eivät minun mielestä sovi yhteen, mutta todennäköisesti juuri tuollaiset värien iloittelut ovat tyttäreni mielestä kauneinta mitä hän tietää.
Sain tytön jonka hiukset vaan kasvavat ja kasvavat, sain tytön jolla on jo hyvin pienenä ollut vahva oma maku ja tyyli ja siihen ei äidillä ole puuttuminen tai seuraa tahtojen taisto.

Sain peppi pitkätossun, joka yhdistää ilolla kuoseja ja värejä, sain reippaan ja sanavalmiin tytön, jossa kuitenkin löytyy herkkyyttä ja kykyä nähdä kaikki kaunis ympärillään.
Sain tytön, joka porhaltaa innoissaan menemään sen kummempia ajattelematta, mutta jolla kuitenkin on malttia pysähtyä istumaan alas ja ihailemaan pitkäksikin aikaa sitä kaunista ja herkkää kukkaa.

Sain tytön, joka rakastaa värejä, toisinaan hän haluaa hiuksiinsa paljon lettejä, toisinaan hän haluaa juosta hiukset hulmuten. Hän haluaa lakata kyntensä ja hypistelee kaupoissa laukkuja ja kenkiä.

Tästä päästäänkin asiaan. Tytön äitinä olen joutunut miettimään erilaisia asioita, huomaamaan erilaisia asioita.

Kun tämä tyttö oli vauva, puin hänet kauttaaltaa vaaleanpunaisiin koska neljän pojan jälkeen se väri näytti satumaisen ihanalta. Sain kuitenkin ihmeekseni kuulla vierailta ihmisiltä miten joku voikaan laittaa lapselle vaaleanpunaista, se kun on niin sukupuolisidonnainen väri jne.jne.
Olin kummissani ja sain huomata miten paljon kiukkua ja mielipiteitä kyseinen väri ihmisissä aiheuttaa. Itselleni se oli väri, jota lapsena rakastin, mutta joka oli teiniangstissani ja neljän pojan äitinä vaipunut unholaan ja joka vihdoin tuli takaisin elämääni.
Vaaleanpunainen on hempeä ja lempeä ja olin ihmeissäni sen aiheuttamaa kiukkua.

Kun tämä tyttö kolme vuotiaana halusi kynsiinsä lakkaa en epäröinyt, sehän oli vain hassua ja kivaa ja ei niin vakavaa. Sain kuitenkin kummastusta ja huomautuksia siitä miten voinkaan lakata tytön kynnet, eihän se sovi pikkutytölle ollenkaan ja millaisen kuvan haluan antaa.

Niinpä niin, tytön äitinä joutuu miettimään asioita syvemmin vaikka ne asiat eivät itselle niin syvällisiä ja vakavia olisikaan.

Sain tytön, jossa on hyvin paljon itseäni. Sain tytön, jossa on asennetta enemmän kuin äidissään, herkkyyttä, kauneutta, vahvuutta, mielikuvitusta, rohkeutta, taitoa, empatiaa, rakkautta.

Kiitos Freija, että vihdoin tulit elämääni, kauan sinua odotin ja sinusta salaa haaveilin <3








maanantai 4. huhtikuuta 2016

Isot lapset ja iso ikävä

Isot lapset.
 Niiden kengät lojuvat eteisessä, ne skeittaavat, pelaavat fudista, katsovat leffoja, pelaavat pleikkaria, harrastavat, nukkuvat viikonloppuisin melkein koko päivän, ovat pitkiä ja hoikkia, niidne huoneessa on astioita, tulevat myöhään kotiin, syövät hyvin, laittavat äidille viestejä. Ne ovat rakkaita.

Meillä on nyt tilanne, että isoista lapsista vanhin on jo muuttanut pois ja toiseksi vanhin tekee lähtöä, kotiin jää vain kolme lasta ja olo on tyhjä, haikea ja itkuinen. En osaa päästä tästä olosta pois. Näen unia isoista lapsista pieninä pellavapäinä. Haluaisin kaikki ne vuodet takaisin ja sydän on palasina juuri nyt tajutessani miten nopeasti vuodet menevät. Kyllähän mä tiedän, että ne menevät nopeasti ja onhan siitä kaikki aina sanoneet, mutta kukaan ei ole kertonut MITEN nopeasti ne menevätkään! Kukaan ei ole varoittanut miten tyhjä olo jää, kun lapset muuttavat pois!

Reagoin voimakkaasti, kyllä. Olen ollut koko aikuisikäni äiti, en osaa olla muuta, enkä halua olla muuta, se on tärkein tehtäväni. Halusin talon täyteen lapsia ja sain, mutta nyt ne lähtee pois ja mä en ollut yhtään varautunut miten pahalta se tuntuu, en tajunnut, että se voi itkettää näin.

Tiedän, että ne pärjäävät, osaavat hoitaa asiansa. Esikoinen kertoi viikonloppuna tehneensä ruokaa, hyvää ruokaa ja olin ylpeä hänestä. En ole koskaan opettanut lapsia, en koskaan ole opettanut heitä tekemään ruokaa, en kertonut paljonko vettä pitää laittaa kattilaan, paljonko ripauttaa suolaa.
En ole opettanut lapsia käymään pöntöllä, en pesemään pyykkiä. Ne ovat oppineet, yhdessä elämällä. Enemmän mua on opetettu, enemmän mä olen oppinut...mutten sittenkään vielä ole oppinut päästämään irti.

Lapset ovat meillä vain lainassa, sanottiin mulle eilen. Joo, tiedän, mutta eikö sitä laina-aikaa vois pidentää?