Niiden kengät lojuvat eteisessä, ne skeittaavat, pelaavat fudista, katsovat leffoja, pelaavat pleikkaria, harrastavat, nukkuvat viikonloppuisin melkein koko päivän, ovat pitkiä ja hoikkia, niidne huoneessa on astioita, tulevat myöhään kotiin, syövät hyvin, laittavat äidille viestejä. Ne ovat rakkaita.
Meillä on nyt tilanne, että isoista lapsista vanhin on jo muuttanut pois ja toiseksi vanhin tekee lähtöä, kotiin jää vain kolme lasta ja olo on tyhjä, haikea ja itkuinen. En osaa päästä tästä olosta pois. Näen unia isoista lapsista pieninä pellavapäinä. Haluaisin kaikki ne vuodet takaisin ja sydän on palasina juuri nyt tajutessani miten nopeasti vuodet menevät. Kyllähän mä tiedän, että ne menevät nopeasti ja onhan siitä kaikki aina sanoneet, mutta kukaan ei ole kertonut MITEN nopeasti ne menevätkään! Kukaan ei ole varoittanut miten tyhjä olo jää, kun lapset muuttavat pois!
Reagoin voimakkaasti, kyllä. Olen ollut koko aikuisikäni äiti, en osaa olla muuta, enkä halua olla muuta, se on tärkein tehtäväni. Halusin talon täyteen lapsia ja sain, mutta nyt ne lähtee pois ja mä en ollut yhtään varautunut miten pahalta se tuntuu, en tajunnut, että se voi itkettää näin.
Tiedän, että ne pärjäävät, osaavat hoitaa asiansa. Esikoinen kertoi viikonloppuna tehneensä ruokaa, hyvää ruokaa ja olin ylpeä hänestä. En ole koskaan opettanut lapsia, en koskaan ole opettanut heitä tekemään ruokaa, en kertonut paljonko vettä pitää laittaa kattilaan, paljonko ripauttaa suolaa.
En ole opettanut lapsia käymään pöntöllä, en pesemään pyykkiä. Ne ovat oppineet, yhdessä elämällä. Enemmän mua on opetettu, enemmän mä olen oppinut...mutten sittenkään vielä ole oppinut päästämään irti.
Lapset ovat meillä vain lainassa, sanottiin mulle eilen. Joo, tiedän, mutta eikö sitä laina-aikaa vois pidentää?
