Huolehdin ja ikävöin niin, että halkean!

Minä huolehdin hänestä jonka hiukset ovat kultaa, jonka sydän on kultaa.
Oma sydämeni on vähän rikki kaipauksesta.

Esikoulun alku on ollut meille raskasta ja rankkaa. Tuo pieni ihanuus, jonka äitinä mulla on suuri kunnia olla on ollut tähän asti kotona, aina on jompi kumpi vanhemmista ollut kotona, tarvetta hoidolle muualla ei ole ollut. On ollu ihanaa saada olla pikkuiseni kanssa rauhassa, ilman kiirettä mihinkään. Siitä olen kiitollinen.

Tuo pikkuinen tyttö syntyi keskosena ja on siksi (myös siksi, että on kuopus) ollut aina hyvin "kiinni" mussa, me halaillaan paljon!

Luonnollisestikin nyt on vaikeaa olla erossa toisistamme. Esikoulu siis alkoi.
Muamyös huolettaa ja surettaa se, että pikkuiseni jää sinne itkemään. Tiedän, että tää on vaihe ja menee ohi ja tääkin täytyy kokea, että vahvistuu ja koulun alku on sitten taas helpompaa.
Mutta miten sydäntä särkevää onkaan jättää kultakutri itkemään ja lähteä itse pois!
Tuntuu, että mun sydän halkeaa ikävästä. Ne pienet kädet kietoutuvat kaulaani ja kyyneleet tarttuvat omiin poskiini.
Tää on ihan kamalaa :(

Lisää "tuskaa" tuo se, kun siellä on  poika joka riehuu ja käyttäyy tosi kurjasti. Heittelee tavaroita, potkii, huutaa ja kiroilee. Ja niinhän tää maailma meenee, että se riehuva poika saa kaiken huomion ja se kiltti, suruissaan oleva tyttö saa pärjätä itsekseen.
Niin epäreilua! Miksi maailma toimii niin, ihan aikuistenkin maailma, että se, joka pitää suurta ääntä itsestään saa kaiken huomion, rauhallisemman "kiltimmän" jäädessä jalkoihin ja huomiotta.
Näin ei pitäisi olla :(