Kun lapsi täyttää vuosia on äidillä vähän itkuista vaikkakin onnellista

Viisi kertaa vuodessa käyn läpi tämän, istun valokuvien keskellä yksinäni ja itken, yritän etten itkisi, mutta kyyneleet vaan virtaavat ja sitä virtaa en voi pysäyttää. Kuten en voi pysäyttää sitäkään, että lapset kasvavat, he eivät ole enää niitä pieniä, jotka kapuavat äidin syliin, jotka saan puristaa lähelleni. He kasvavat koko ajan ja sitä virtaa en voi pysäyttää vaikka kuinka haluaisin, vaikka mitä tekisin ja tälläisinä päivinä haluaisin, haluaisin sen pienen pellavapäisen pojan syliini, haluaisin olla vähän parempi äiti, olla läsnä vielä vähän enemmän, halata vielä vähän enemmän, kertoa uudestaan ja uudestaan miten paljon rakastan, äärettömästi ja ikuisesti.

Tänään keskimmäinen lapseni täyttää 19-vuotta. Hieno ikä, kaikki edessä. Upea nuori mies. Abivuosi, armeija odottaa ensi vuonna. Ihailen ja kunnioitan hänessä montaa asiaa.

On valtavan rankkaa huomata viisi kertaa vuodessa miten lapset kasvavat, miten mulla ei ole enää ihan pikkuisia lapsia, kun nuorinkin on jo 9. En koskaan ajatellut asiaa, en sitä, että lastensa kasvaminen olisi äidille kova pala. Mutta se on, yllättävää kyllä. Kun viisi kertaa vuodessa, aina jonkun täyttäessä vuosia ajautuu istumaan olohuoneen lattialle, avaa ison kaapin laatikon, joka kätkee sisäänsä suuret aarteet, ne rakkaimmat muistot, istuu siinä edessä risti-istunnassa ja ottaa kuvia käsiinsä. Hitsi vie miten rankkaa! Niin ihania kuvia, muistoja, ne pienet pellavapäiset lapset, miten valtavan paljon teitä rakastankaan ja miten näin toisinaan kaipaankaan sitä, kun olitte pieniä, kaipaan niin paljon, että tunnen pakahtuvani, hukkuvani tähän kyynelmereen.
Vellon hetken, kaipaan hetken kunnes taas ryhdistäydyn ja katson heitä sellaisina kuin he nyt ovat, isoiksi kasvaneina ja tajuan, että he tarvitsevat mua vieläkin, eri asioissa, mutta tarvitsevat. Ja mä olen aina tässä heitä varten.

Moi talvi, sä oot ihan kiva.

Talvi on totisesti tullut ja koko kaupunki on lumihupun peitossa. Kaikki näyttää niin nätiltä ja pehmeältä. Maisema on paljon suloisempi kuin se harmaa mikä saa mielenkin ihan harmaaksi, mutta...en minä silti talvi-ihminen ole. En tykkää topata tuhatta kerrosta villaa päälle, kulkea huopikkaat jalassa, pipo syvällä päässä. Mutta sitten taas en tykkää niistäjoka vuoden narisijoista, jotka facebookissa narisevat miten on kylmää ja inhottavaa ja yök talvi sitä ja yök talvi tätä. Tiedättekö sen tyypin?  Joka kerta tekee mieli sanoa, että hei, me asutaan Suomessa, tälläistä talven KUULUUKIN olla, älkää vuodesta toiseen narisko samasta asiasta, jos noin ahdistaa niin muuttakaa hyvät ihmiset ainaisen kesä maahan!

Olemme oikeasti aika onnekkaassa asemassa saadessamme asua maassa, jossa saamme kokea vuodenaikojen vaihtelut. Lumisateen, sen pehmeän ihanan leijailevan lume, joka nytkin keittiönikkunasta katsoessa leijailee ja saa kaiken näyttämään entistä satumaiselta, sen lumipyryn, joka saa joka vuosi liikenteen kaaokseen, ratikat jumiin kiskoille (kuten viime viikolla kävi), pulkkamäet joissa viilettää posket punaisina.
 Kevään äänet, kun lumi sulaa ja räystäistä tippuu vesi, pienen lumen alta pilkistävän leskenlehden, joka ei edes tiedä miten odotettu onkaan ja mikä joka vuosi nostaa hymyn huulille ja tuo toivon kesästä, auringon säteet, jotka häikäisevät ja saavatlumihangen näyttämään kuin siinä olisi miljoona pienen pientä timanttia.
Kesä, jolloin ihmiset tulevat ulos kuorestaan, iloitsevat, kaupungin kadut ja puistot täyttyvät ihmisistä, kaikki ovat ja elävät vähän enemmän. Uimarannat tulvivat ihmisiä, rohkeimmat uskaltautuvat uimaan heti kesän alussa vaikka vesi on vasta +12 asteista (kuten me uskaltauduimme viime kesänä) koska Suomen kesästä ei kuitenkaan tiedä, se on niin salaperäinen, että voi olla ohi ennen kuin olemme ehtineet saada siitä itsellemme kuin pienen murusen.
Syksy tuo joka vuosi tullessaan pienen haikeuden, alkoittaa arjen ja lopettaa huolettoman elämän. pistää ruotuun ja herätyskellon soimaan puoli seitsemältä. Se tuo kynttilät ja villasukat jalkaan, käpertymisen itseensä.
Nämä kaikki on meille hyvästä ja olemme onnekkaista saadessamme kokea joka vuosi tämän kaiken.
Siksi en tykkää valittaa ja narista talvesta, vaikka tottakai kesä on ihanampi mielestäni.

Viikonlopun pakkasilla laitoimme kaikki tyynyt ja peitot ja sohvatyynyt, kaiken mikä irti lähti partsille tuulettumaan. Ne saivat olla siellä iltaan, kunnes ennen nukkumaan menoa laitoimme kaikki paikoilleen, miten raikkaalta koko koti tuntui! Miten suloista oli käydä nukkumaan raikkaan viileisiin lakanoihin!
 Samana viikonloppuna tein "mummopipot" itselleni ja tyttärelle, pipot ovat ihanan pehmeät Novita Pohjola langasta tehdyt ja ihan super lämpimät.
Söimme teeleipiä aamupalaksi ja kunnon talviruokaa lounaaksi, perunamuussia ja soijarouhekastiketta ja porkkanaraastetta :) Tuo on ruoka mikä meillä on nopea arkiruoka ja selkeästi talviruoka. Mikä teillä on sellainen? Ja mitä ajattelette talvestamme?

Päätin kävellä

Vuoden alussa on perinteisesti hyvä tehdä uusia suunnitelmia ja päätöksiä  paremman elämän suhteen. Itse tein päätöksen kävellä joka paikkaan mihin nyt vain on mahdollista kävellä sen ratikan sijaan. Kesällä, keväällä ja syksyllä kuljen matkat Jopolla, mutta talvisin olen huomannut lössähtäneeni ja vajonneeni syvälle sohvaan. On ollut helpompi istahtaa ratikkaan kuulokkeet korvilla, mutta päätin nyt tehdä itselleni, omalle hyvinvoinnilleni palveluksen ja kävellä sinne minne vaan suinkin voin. Helsingin keskustaankin meiltä menee kävelyvauhdista riippuen 20-35min. Täytyy vaan lähteä hieman aikaisemmin kuin jos köröttelisi ratikalla sen 15min. Ainahan ei tietenkään jaksa ja jos tuo pakkanen vielä kovasti kiristyy tämän aamuisesta -11 niin saatan hypätä ratikkaan jossain vaiheessa Mannerheimintietä :D Mutta pääsääntöisesti siis, kun on kaksi tervettä jalkaa niin ne saavat kuljettaa mua passiivisen ratikassa isumisen sijaan.

Facebookista olen lukenut ystävien ja tuttavien juttuja ja miten monella on joku elintasosairauksistamme. Huolestuneena aloin miettimään, että en halua itselleni mitään sellaista. Olen saanut olla terveenä ja se on asia mistä olen hyvin kiitollinen joka päivä. Haluan myös säilyttää terveyteni, jos se vain suinkin on omissa käsissäni. Teen siis kaikkeni jottei nämä elintasosairaudet saavuttaisi itseäni.

Syön enimmäkseen suht terveellisesti, pähkinöiden ja marjojen syöntiä tosin pitää parantaa. Mutta olen huomannut itsessäni, että keväällä, kesällä ja syksylläkin on helpompi liikkua ja syödä hyvin. Talvella itselleni tulee helposti karhu talviunilla fiilis ja on kivempi ja iisimpi kaivautua villapeittoihin ja napata muutama pala suklaata. En sano, ettei niin voisi tehdä ja että se olisi pahasta, mutta jatkuvasti, joka päivä tehtynä se ei ole ihan fiksua ja siksi päätin valita nyt itse toisin. En voi pitää yllä hyvää oloa vain joskus vaan sitä hyvää oloa ja terveyttä on vaalittava myös talvella. Vaikken mielestäni ole millään lailla vanha niin alan silti olla iässä jolloin juuri nämä elintasosairaudet pamahtavat päälle, jos ei itsestään pidä huolta. En tarkoita tällä kaikella mitään laihduttamista vaikka ylimääräisiä kiloja onkin . Niiden suhteen olen armeliaampi itselleni kuin vaikka viisi vuotta sitten. Terveys tulisi aina olla etusijalla, ei paino, ulkonäkö. Lunnollisesti, kun pitää itsestään huolta painokin putoaa hieman tai sitten enemmän. Tässä pienessä ajassa olen huomannut itsessäni kasvojen kaventumisen ja vain sillä, että kävelen minne vaan voin.

Eli, jos pitäisi lähteä vaikka Espooseen niin menisin kyllä julkisilla tai jos jostain syystä olen ihan totaalisen myöhässä jostain tai pakkasta on se -20, mutta pääsääntöisesti kuitenkin heitän jalkaa toisen eteen kiitollisuudella, että mulla on nämä kaksi hienoa, toimivaa jalkaa, jotka kuljettavat mua minne haluan.

Yksi asia mitä en ole vielä oppinut, on pukeutuminen. Kun laitan villapaidan ja talvitakin niin kuumahan siinä muutaman reippaan askeleen jälkeen tulee. En siis oikein tiedä miä tulisi pukea, jottei hiki virtaisi ja silti ei tulisi kylmä. Otan ilolla vinkit vastaan :)

Mukavaa ja tervettä oloa kaikille!

Synttärit ja ajatuksia ikäkriisistä, jota ei ole

Eilinen aamu alkoi kivasti, sain halauksia ja onnitteluita, täytin 45 vuotta.
 Aamuhommien jälkeen päätin lähteä päiväkävelylle kauniiseen Suomenlinnaan, joka on ehkä vieläkin kauniimpi ja lumoavampi näin talvella kuin kesällä. Menin ylös ja alas mäkiä, hengittelin raitista ja kirpeää ilmaa, pysähtelin ja voimaannuin merestä.

Siinä kävellessäni aloin miettimään ikääni. Sitä miten tosi monella on ikäkriisi ja miten moni kauhistelee omaa ikäänsä, että oh ja voi miten paljon ja kokee olevansa vanha.
Itselläni oli ikäkriisi täyttäessäni 30. Sen jälkeen olen tuntenut vaan olevani ihan parhaassa iässä ja juuri sopivan ikäinen, en nuori, mutten tosiaankaan vanha!

Mistä ikäkriisi sitten tulee? Onko se jotain ympäristön asettamaa painetta siitä mikä on se paras ikä? Onko se omaa tyytymättömyyttä ikäänsä? Vanhenemisen pelkoa?
Siis tottakai ne ekat rypyt, joita nyt on alkanut näkymään ei välttämättä ole niin valtavan ihania, ne harmaat, jotka alkavat pilkistämään ei miellytä lainkaan, mutta en silti liitä noita asioita ikäkriisiin. Ikäkriisi tarkoittaa itselleni vahvaa tyytymättömyyttä omaa ikäänsä ja sen tuomia asioita kohtaan ja sellaista itselläni ei nyt ole.

Ehkä tämä on juuri se keski-ikä, mutten koe olevani mistään kohtaa keski-ikäinen vaan ihan vaan aikuinen ihminen.

Että 45, hui hai, vanha en ole vaan aivan parhaassa iässä :)

Ruiskumestarin talo

Oletteko koskaan käyneet Ruiskumestarin talossa? Jos ette niin ehdottomasti kannattaa!
Talo sijaitsee Helsingin Kruununhaassa. Kauniiden vanhojen kerrostalojen keskellä, aika hauskasti, on pieni keltainen 1800-luvun talo.

Muistan käyneeni yläasteella tuolla, paikka oli selkeästi muistissa ja osasin suunnistaa sinne, kun eräs viikonloppu äitini ehdotti sinne menoa. Yläasteella käydessä mieleen tosin jäi vain se paikka, ei mikään muu, ehkäpä sitä ei osannut samalla silmällä asioita katsoa siihen aikaan :D

Talon tarkka rakennusvuosi ei ole tiedossa, mutta 1818 se on ollut paikoillaan. Sen rakennutti Christina Wörtin, merimiehen leskirouva. Hänen jälkeensä talon omistaja vaihtui usein, kunnes 1859 itse ruiskumestari Alexander Wickholm osti talon. Hän kuitenkin itse perheineen asui raatihuoneella 1863-1870 ja tuona aikana Ruiskumestarin talossa asui vuokralaisia.

Pihapiirissä on kaksi kaunista, keltaista rakennusta joista toinen oli saunana ja leivintupana. Tuohon aikaan tontin perällä oli myös talli, navetta, vaunu-ja puuvaja ja ulkohuoneet, jotka kuitenkin vuonna 1905 purettiin ja paikalle rakennettiin kerrostalo.
Nykyisin pihapiiri toimii lasten päiväkodin idyllisenä pihana ja portilla kehoitetaankin laittamaan portti kiinni.

Wickholmin kuoltua vuonna 1896 talo siirtyi hänen tyttärelleen Augustalle, jonka kuoltua talo taas siirtyi hänen tyttärelleen Martalle. Martta myi kiinteistön Helsingin kaupungille 1974.

Museona Ruiskumestarin talo avattiin vuonna 1980. Talo esittelee 1860-luvun pikkuprvariston elämää,  ja on sisustettu Kaupunginmuseon kokoelmilla. Se on sisustettu kuvaamaan Alexander Wickholmin perheen elämää.

En kerro enempää, menkää ihmeessä katsomaan!
Nuuhkaiskaa tuoksuja heti sisään saapuessanne, itse ainakin huomasin hyvän tuoksun tulvahtavan nenääni ja ei se ei tullut muiden museossa vierailleiden parfyymeista vaan oli selkeästi vanhan talon hyvä, lämmin tuoksu. Museossa muuten oli hyvin vähän muita, lopulta vain me, äitini, minä, lapset ja mieheni.
Tutkikaa rauhassa, katsokaa tarkkaan, huomatkaa pinkopahvit ja tapetit seinillä, uunit, lattiat, lattialistat. Menkää hetkeksi ajassa taaksepäin ja olkaa vieraina Wickholmeilla, katsokaa mitä he ovat asettaneet teille tarjolle, lusikkaleipiä, teetä samovaarissa.

Joulun fiiliksiä

Joulu meni taas liian nopeasti ohi ja ajattelimmekin lasten kanssa, että joulukalenteri olisi hyvä olla olemassa jo marraskuusta niin se joulun odotuksen maagillisuus kestäisi pidempään.
Jouluisin olen pyrkinyt saamaan kiinni siitä lapsuuden joulujen fiiliksestä ja aika pitkälti sekin on omasta asenteesta kiinni, jos antaa vallan kiireelle ja stressille niin ilmanmuuta se tulee, mutta iisimmin ottamalla kaikilla on mukavampaa.

Menimme pari päivää ennen aattoa jouluostoksille mieheni kanssa. Meillä ei ole autoa, mutta äitini tuli meille ja saimme lainata hänen autoaan. Laatikkopyörällä kahdeksan ihmisen jouluruuat olisi toki kulkenut myös, että hitusen nopeampaa autolla. Tai sitten ei, koska palatessamme parkkihalliin auto ei lähtenyt käyntiin, ei pihahtanutkaan. Ensi reaktioni oli: apua, lapset ja äiti kotona ja miten me saamme kaikki ostokset kotiin dösällä! Hengittelin hetken rauhassa ja mietin, että kyllä tästä selvitään ja syytä paniikkiin ei ole, jotenkin tämä järkestyy. Ja järjestyi, viereen ajanut ystävällinen mies antoi kaapeleilla akulle virtaa ja auto lähti muristen käyntiin.

Joulun päivissä ihaninta on se joutulaisuus ja kiirettömyys, se ettei ole oikeastaan mitään tekemistä, mihinkään ei tarvitse kelloa katsoen lähteä.
Koti saa olla vähän hyrskyn myrskyn koska se vaan näyttää niin hyggeltä. Nerf pommit keittiönpöydällä on kotoisia ja niitä ei tarvitse siivota pois joulukattauksen tieltä.

Joulun päivinä oli ihanaa huomata ihmisten hyvyys, auttavaisuus, tajuta taas se miten ihania ihmisiä mulla on ympärilläni ja miten kiitollinen heistä olen.

Uusi vuosi taisi livahtaa ohi myös. Valvoimme kolmeen, lapsetkin! Ilotulitukset olivat mielettömiä, taivas välkehti vihreänä ja punaisena Kansalaistorilta lähetettävien rakettien mukaan, näky oli upea.

Facebookissa lupauduin olemaan herkuitta niin monta päivää kuin tykkäyksiä tulee ja lopputulos taisi olla, että herkutonta on edessä 63 päivää. Tekee varmasti hyvää, koska suklaan syöminen on vähän mennyt käsistä taas ja tavoitteeni on, että saisin alavatsani kiinteämmäksi. No niin, nyt se on sanottu ääneen ja paluuta ei ole :D

Odotan talvea alkavaksi, että tämä musta aika menisi ohi ja päästäisi pussistaan. Tahdon valkeutta ja valoa. Tai sitten voisi vaan suoraan tulla kesän ihanat auringon säteet lämmittämään ja ruskettamaan ihoa, antamaan pisamia ja energiaa :)

Miten teidän joulu ja uusi vuosi menivät?

Kohta on joulu!

Blogi on tökkinyt pahemman kerran, enkä ole päässyt päivittämään ollenkaan. 

Ihanaa joulukuuta on takana jo monta päivää ja liian nopeasti tuntuu joulu tulevan taaskin. Liian nopeasti siksi, että tätä ihanaa hyggemäistä satuilua kestää ihan liian vähän aikaa. Mieluusti käpertyisin tähän tunnelmaan vielä paljon pidempään. 

Joulukuusi valoineen ja koristeineen,aamulla herätessä riisipuurolle on yksi siisteimmistä asioista mitä on! 

Koko jouluinen rauhallinen tunnelma, hämyisyys on vaan niin rauhoittavaa. Ja jos jpulufiilis on vielä kadoksissa niin suosittelen lämpimästi pistäytymään Tuomaan markkinoille. Siellä kun ihan rauhassa kävelee ja katselee, eikä oikeastaan osta juurikaan mitään, nauttii vaan tunnelmasta, tuoksuista ja kauniista Suurkirkostamme jylhänä markkinoiden yllä on joulufiilis taattu!

  

Lapset avaavat aamuisin innolla joulukalentereitaan ja laskevat päiviä jouluun hihkuen innosta ja odotuksesta. 

Ihmiset ovat iloisia, tuntemattomat juttelevat, toivotellaan joulua puolin ja toisin. Ja edelleen uskon oikeasti tonttuihin, niitä on todistetusti olemassa, jos vain vähän viitsii katsella ja kuulostella. Meillä aikuisilla usein on liian häslinki päällä ja emme keskity kunnolla ja siksi moni jännä asia jää  huomaamatta. Mutta jos nyt nämä viimeiset päivät ennen aattoa me kaikki terästäisimme aistejamme ja virittäytyisimme jouluun niin ehkäpä näkisimme ja kokisimme enemmän :) Ja ainakin voimme toivotella hyvää joulua vaikka ihan tuntemattomalle ja olla itsekin hieman tonttuja <3